2012

19.12.2014

Poimunopeutta seurasi tasapainoisempi lohikäärmeen vuosi, jonka ensimmäinen kuukausi meni Aasiassa akkuja lataillen. Tuolla reissulla syntyi runko Ruger Hauerin Erectukselle. Sieltä myös lähetimme Teflon Brothersien kanssa ensimmäistä kertaa mailia Johanna Kustannukselle, jonka seurauksena solmimme pian ensimmäisen levy-diilin majorin kanssa. Vaikka hommat etenivät yhteenlaskettuna ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin, niin tunnelma oli läpi vuoden rauhallinen ja selkeä.

2012-05-01-01-37-16

Perhosveitsi-Heikki, Lika-Aki ja paikallinen biljardipöytäspagaattimestari Varkaudessa.

Vuoden ensimmäinen julkaisu oli Perhosveitsi-Heikki & Lika-Aki – Katuvisioita, joka ei nimestään huolimatta ole varsinainen duettolevy, vaan Heikin soolo, johon tarvittiin lähiötyylinen sidekick hengailemaan muutaman versen ajaksi. Lika-Aki oli aiemmin esiintynyt Yellowmic mixtapeilla (nimellä Likainen Kulkuri: Lika-Aki), mutta kehittyi vasta toisella tulemisellaan syvemmäksi hahmoksi, kun pelkkä mekaaninen ylöspitchaus jäi pois ja sen korvasi kämänen Aki&Turo / Jone Rixusta imitaatio. Tarkoitus oli ehkä korostaa sitä, että meidän tyyliin ei ole koskaan (ainakaan moneen vuoteen) kuulunut suora päiväkirjamainen tilitys tai sanojen takana seisomaan velvoittava autenttisuus. Ennemminkin tarkoitus on luoda maailmoja ja esittää ristiriitaisiakin näkemyksiä minä-muodossa, sen ollessa ainakin omasta mielestä tehokkain tapa altistaa näkemys kuulijan pohdinnalle. Toki pitää jollain tasolla tajuta mistä puhuu, mutta monesti viesti menee parhaiten perille, kun huutaa ääneen vastakkaista näkemystä ja alleviivaa sen epäloogisuuksia.

483176_403568076346765_744527263_n

Imagolasit ja kaks viikkoa tienpäällä. Lasit hajos Lieksassa ja myöhästyttiin junasta ku nous kova kuume.

Koska Tefloneiden edellinen levy oli keikoille huonosti soveltuva (c), josta oli jo kulunut pari vuotta, niin kierrettiin tämä väli PHLA-setillä, jonka rungon muodostivat Katuvisioiden lisäksi Paranoid-nimiset kappaleet. Koska Tefliksien suunnitelmissa oli tehdä seuraavaksi “iso” levy, niin haluttiin vihdoin myös erottaa asiat keikalla niin, ettei sen keikoilla kuultu soolobiisejä, ja päinvastoin. Uskon, että se on ollut hyvä ratkaisu, koska se on mahdollistanut esimerkiksi Heikin laajamittaisen keikkailun soolona ensimmäistä kertaa vuoden 2014 aikana. Vaikka toki se on vähän vittumaista, jos ollaan ensimmäistä kertaa Ylivieskassa, jossa paikallinen hoppikäsi venaa PLLP:n biisejä, mutta koko setti onkin vaan Kärpästen juhlaa.

 

Heikin suunnittelema sirkusjuliste.

Vaikka PHLA-live oli sovitettu keskikaljan hajuisiin puupaneeliluoliin, niin kiertue huipentui hieman toisenlaiseen ympäristöön. Vuoden erikoisimpia, ja ikimuistoisimpia kokemuksia oli esiintyminen Circo Aereon erittäin psykedeelisessä Camping 2 – ufot, uskonto ja pakolainen esityksessä, jonka ohjasi Maksim Komaro. Kyseessä oli juonellinen, kantaaottava teatteriteos, johon fyysiset sirkustemput oli upotettu osaksi kerrontaa. Meidän osalta sirkustemppuilu rajoittui siihen, että loppuhuipennuksessa hyppäsimme muun esiintyjäkaartin kanssa kolmannen kerroksen ikkunasta ulkona olevalle patjalle (jonka seurauksena Heikin housut repesivät haaroista ensi-illassa). Meille oli kirjoitettu oikein osat tarinaan, serkunpojat Mikko ja Heikki, jotka esiintyivät paikallisessa porno-baarissa, toimien näin taustamusiikkina akrobatialle. Ennen ulos hyppäämistä, esitimme vielä encoren omaisesti muutaman biisin, joista viimeisen aikana roolit riisuttiin.

camping2_062

Lika-Aki ja Lika-Akin ensimmäinen tyttöystävä tekemässä teetä.

Valkoisten dyynien ratsastajia oli tehty jo koko edellinen vuosi, ja Etenee-moguli DJPP oli lupautunut tekemään homman, vaikka alunperin budjetti olikin Monspin indie. Levyn alkuperäinen nimi oli III, mutta Haloo Helsingin julkaistua saman nimisen levyn (2011), päädyttiin nimeämään omamme viimeisen kappaleen mukaan. Alun alkaen dyynin muoto oli selkeämmin draaman kaaressa nähtävissä, eli ensin kivutaan korkealle hypen vuorelle, ja sen jälkeen tullaan rymisten alas. Levy-yhtiön vaihduttua kuitenkin pohdittiin asiaa uudemman kerran ja todettiin, että konsepti kestää kyllä sen, että priorisoidaan vähän myös biisejä, eikä pelkästään kehystarinaa. Sitä kautta vähemmän hittipotentiaalia omanneet biisit kuten “Nouseminen valkoisille dyyneille” jätettiin pois (ja joka siis tunnetaan nykyään JVG:n Nelisilmänä) ja keskitettiin sinkkuvalinnat kaupallisiin biiseihin, kuten meksikolaisesta pika-abortista ammentavaan Toukasta eroon – klassikkoon.

540297_3696204158141_1066446787_3182492_1485708467_n

Vuoden 2012 trendi musavideoissa oli maskeeraukseen panostaminen. Ainakin Tefloneilla.

Tefloniutta on vaikea selittää ehkä siksi, että me ei sitä keskenäänkään juuri ääneen speksata. Kuitenkin jotenkin sen vaan aina aistii, että mikä on se kaikkein Teflonein ratkaisu kussakin tilanteessa, ja sillä ollaan menty, kuten mielestäni pitääkin, kun joku luonnollinen drive on. Kuitenkin välillä on turhauttavaa, kun koko homma ymmärretään niin usein väärin. Yleisin ajatus on, että koska hahmot ovat kärjistyksiä, eivätkä kautta kiven ja kannon ja oman nimeni vannottuja totuuksia, niin meillä täytyy olla joku tausta-agenda, miksi olemme valinneet tällaisen ilmaisutavan. Sehän on tietysti kaikkien mielestä raha, jota saamme tekemällä yksinkertaista paskaa tyhmille lampaille, joille sitten nauramme matkalla pankkiin. Ei siinä sinänsä mitään, jos sellaisessa puhalluksessa onnistuisi, mutta en vaan usko että tässä nykyisessä kilpailutilanteessa se olisi käytännössä mahdollista, ainakaan kovin pitkään. Ei se yleisökään niin tyhmää ole.

 

Videopalaveri Etelä-Amerikassa oleilevan tuottajan kanssa. Byhi bersees! se sanoo.

Ja vaikka yleisö olisikin jotenkin kusetettavissa vuodesta toiseen, niin mites sitten kaikki musiikkiammattilaiset Matti Mikkolasta Meiju Suvakseen. Nauretaanko me niillekin, vai niiden kanssa teille? Miksi ne lähtis semmoseen mukaan? Totta kai siellä on mukana ironiaa ja idioottihuumoriakin, mutta se lopputulos mikä ulos näkyy vaatii paljon harkintaa, hiomista ja heittäytymistä, ja niille jotka ei sitä pysty tämänkään vakuuttelun jälkeen aistimaan, niin heitän perus raukkiksen defenssin: kokeilkaa itse. Oli miten oli, tämän tahallisen tai tahattoman ymmärtämättömyyden takia en uskonut, että yksikään kaupallinen levy-yhtiö voisi kiinnostua Teflon Brothersista.

2012-06-17-01-04-45

Vuonna 2012 ihan meitä varten kehitetty käsimerkki. Jos näet jonkun tekevän tämän liikkeen, hän on Teflon-lahkossa.

Toisin kuitenkin kävi, sillä OP Beats nimellä muutaman biisin esikoislevyllekin tuottanut O-P Vuorinen omaa kieroutuneen huumorintajun, joka ilmeisesti on sukuvika, sillä hänen veljensä Martti Vuorinen on vähintään yhtä viallinen tässä suhteessa. Tuo mies, jonka kanssa olin muutaman mailin joskus vaihtanut liittyen Mikael Gabrieliin, oli lähin kontakti suureen suureen levy-yhtiöön, joka oli maailmana meille täysin vieras. Kun sitten aloimme googlailemaan asioita Koh Samuilla, niin huomasimme, että näiden majorien määrä oli pudonnut kolmeen. Sonylle oltiin Kepen kanssa käyty soittamassa joskus musaa, mutta siellä oltiin nihkeitä (tosin soitettiin musaa vaan toimarille, joka nykytietämyksen valossa on vikatikki). Warner tuntui olevan tukossa ja jotenkin kiiltävää profiilia ylläpitävä pulju, joten sekään ei oikein innostanut. Universal tuntui hajuttomalta, värittömältä ja suhteellisen tyhjältä talolta, ja siellä oli Martti. Laitoimme siis sinne mailia.

2011-08-26-21-22-07

Kaunotar ja Sirviö Runokuorosodan tuomaristossa, jossa olin paikkaamassa Steen1:stä, jonka esiintymisen poliisikuoron kanssa poliisihallitus kielsi sopimattomana.

Sähköpostiin ei kuitenkaan vastannut Martti, vaan Riku Mattila, joka hoiteli Johanna Kustannuksen asioita. Silloin vielä oli vahvoja haaveita autonomian suhteen, vaikka yhtiön omistus olikin jo muutaman vuoden ollut yli-kansallisella UMG:llä. Rikalan Sami oli tullut yrityskaupan mukana promoottoriksi, ja edusti selvästi Johanna-henkeä. Hakaniemessä oli vielä toimitila, joskin varastona, mutta haaveena oli ottaa se jälleen käyttöön. Sinne, kaikkien Universalin kiiltokuvien ja formaattilaulukisamenestyjien vastapainoksi Riku etsi jotain äkkiväärää ja alkuvoimaista. En tiedä tarkkaan kuinka perillä hän oli meidän taustoista ja laski, että Tefloneiden kautta voi aueta kokonaan uusi ovi johonkin maailmaan, jossa innovatiivisia tekijöitä on pilvin pimein, mutta ainakin hän osasi esittää hyvin, että tajusi mistä meidän jutussa on kyse. Johanna tuntui siksi heti alkuun todella kotoisalta yhtiöltä. Ja niin takaperoiselta kuin se kuulostaakin, kun saatiin neuvotteluissa aikaan keskinäinen luottamus, ja varmuus siitä, ettei meiltä odoteta mitään isoja hittejä, vaan saataisiin paineettomasti tehdä mitä huvittaa, niin seuraavaksi työpöydälle otettiin meidän omasta aloitteesta Seksikkäin Jäbä-niminen biisi.

Seksikkäin Jäbä twerkkaa ennen ku se oli muotia.

Toinen samankaltainen muutos tapahtui promootiossa. Samankaltainen siinä mielessä, että jotenkin ulkopuolelta tuntui siltä, että räppärit jotka ei pääse Vain Elämään, pakotetaan Neljän tähden illalliseen, koska kaikki julkisuus on hyvää levymyynnille ja blaa. Todellisuudessa meidän kohdalla kaikki lähti kuitenkin itsestä. Kun ensimmäisestä levystä tiedotettiin, valittiin ajankohdaksi aprillipäivä, että hämmennys olisi maksimaalinen. Silloin mediana kuitenkin basso.fi-foorumit, eikä esimerkiksi valtakunnallinen TV-kanava. Siitä huolimatta ainoa tie oli oikeastaan jatkaa sitä trollaamista, joka on ehkä ajanut puolestaan oman heikon mielen tällä tavalla selittelemään kulissien takaisia ajatuksia, vaikka kovimmat jätkät vetäis sen roolin hautaan saakka. (Mikä se on se juttu, että Andy puhuu mutsilleen ihan normaalia selvää suomenkieltä?) En nyt tarkoita trollaamisella mitään niin isoa, että vetäisi läskiksi tai sekoiluksi jotain haastiksia tai muuta, koska ei ole siihen vaadittavaa päihdeongelmaa tai teatterikorkeatutkintoa, vaan ihan sitä hällä-väliä-asennetta, joka on ollut läsnä meidän tekemisessä alusta asti. Se on sinänsä jo vastalause tälle vallitsevalle pinnalliselle pop-medialle, jossa tärkeämpää on päivittää tasaisesti instagramia, kuin julkaista sitä musiikkia. Ja niinhän se on, että heti kun alkaa välittää mitä muut sanoo, alkaa muuttua normien mukaiseksi, ja se on ällöttävää.

 

Joukkueen vanhin ja spedein jäsen oikealla.

Vuoden kohokohtia itselle oli kaikesta häpeästä huolimatta matka Fort Boyard – linnakkeeseen, jossa “julkkikset” mittelivät lapsuudesta tutun mystisen ranskalaisen tv-linnoituksen sisällä. Meidän joukkueeseen, eli siihen randomporukkaan jotka mun kännykän yhteystietolistasta suostui lähtemään (sis. yksi pakollinen nainen), suhtauduttiin lento-kentällä muiden julkkisten toimesta kuin assistentteihin, ymmärrettävistä syistä. Isoin ajatus oli, että mitä vittua me tehdään täällä, ja se oli varmasti tällaiselle tarkkailijaluonteelle yksi syy, miksi reissu oli niin absurdilla tavalla viihdyttävä. En voi laittaa tähän videoa Hunksien ja Poliisien tanssibätlestä aamuyöllä, vaikka todella todella tahtoisin.

Ranskaa kiertävä Teflon-franchise kokoonpano.

Mats Takila, joka on aiemmin mainittu nuorten räppäreiden koulijana ja mm. meidän ensimmäisenä kosketuksena studiotyöskentelyyn, oli aina lähtökohtaisesti musiikkimies. Vaikka suurin osa nuorista olikin nykyisin urbaaniamusiikkia tekeviä, ja joiden ympärille HFR syntyi tarpeesta, niin samalla Mats oli taustalla tuottanut myös muunlaista musiikkia. Kerran pamahdin studiolle viikonloppuna hakemaan jotain filejä, ja siellä oli käynnissä ammattimainen biisinkirjoitusleiri. Itselle täysin vieras konsepti kiinnosti heti, joskin liiallinen sosiaalisuus ahdisti, enkä osannut itseäni sinne kuvitella. Jos en väärin muista, niin työn alla oli sillä hetkellä biisi Compromising fool, ja huoneessa istui Matsin lisäksi Samuli Sirviö, Anni Mattila ja Janne Rintala.

Minä ja muut Hunksit poolilla hoitamassa brunaa minttiin.

Tästä kohtaamisesta innostuneena päätettiin Matsin kanssa kokeilla tehdä lisää poppibiisejä yhdessä. En tarkkaan muista asioiden järjestystä, mutta oltiin joskus jo vähän aiemmin yritetty tehdä biisiä nimeltä Petroskoi, mutta kahdestaan se ei ollut kuitenkaan riittävän sulavaa. Sitten puolestaan Sirviön ja Antti “Riisi” Riihimäen kanssa pidettiin edellisenä vuonna sessio silmällä pitäen Antti Tuiskun levyä. Ensimmäisen kerran kun co-write omalla kohdalla lähti käyntiin kunnolla, oli kun päätettiin pitää sessari Matsin ja Samulin kanssa kolmestaan. Olisikohan ollut jopa niin, että ensimmäinen biisi joka kirjoitettiin yhdessä oli Stina Girsin levylle ja albumin nimeksi päätynyt Sydän edellä. Nämä kaikki siis jo ennen vuotta 2012, mutta ilman tätä lopputulemaa, ne ovat vain irrallisia istuskelutuokioita. Tässä kohtaa joku klikkasi, ja syntyi jonkinlainen rutiini sen suhteen miten hommia tehdään. Toistakymmentä laulua saatiin aikaan, joista yksi, Picasso-niminen Jannika B:n debyyttilevylle, ja käänsin sinne myös suomeksi tuon Compromising foolin, kappaleeksi Tunne mut. Vuoden lopussa solmin kirjoittajadiilin Elements Musicin kanssa, ja siitä lähtien pop-musan tekeminen on ollut ihan yksi kiinteä osa ammatillista palettia.

Joskus saatan lipsahtaa psykoosiin lavalla. Tule katsomaan!

Syksyllä se taas syveni, vaikka albumin nimi Ercetus viittaakin nousemiseen. Alkuperäinen visio oli tehdä vastapainoksi keväinen levy, ja levy alkaakin kappaleella KKK (Kevät koittaa kuolemalle), jossa tsiigaillaan pajunkissoja ja sireenit puskee kurviin. Tuotantoaikataulut kuitenkin venyivät, ja lopulta levy kuulosti edelleen niin syksyltä kaikkeen muuhun suomiräppiin verrattuna, että keväästä luovuttiin. Tuotantoa alettiin tekemään Aproxin kanssa, mutta siitä vaiheesta jäi lopulta levylle vain Iso paha susi. Pari hauskaa biittiä on Kpialta, kuten eniten radiossa soinut Ruger-biisi Torakka. Kuitenkin varsinainen kokoava voima löytyi Kalifornia-Kekestä, joka yllätti itseni (omasta mielestä erehtymättömän ihmistuntijan) harvinaisella tavalla, olemalla paljon enemmän levelillä, kuin olisi koskaan voinut Niko&Tapsa-jutuista kuvitella. Ja olihan mies toki tuttu myös Jesse-duosta, mutta jotenkin yleisvaikutelma ja ne muutamat bäkkärikohtaamiset oli jättäneet sellaisen mielikuvan hyväntahtoisesta luomuvillalapasesta, että en kuvitellut sen voivan mitenkään selvitä Rugerin ruosteisista hammasrattaista. Toisin kävi, ja Nikosta tuli monella tapaa Rugerin neljäs jäsen parin vuoden ajaksi.

Minä olen pop-taidetta.

Vuosi päättyi yhtä veitsellä leikaten kuin edellinenkin, vain juuri päinvastoin, nyt mentiin taas hektisempää elämää kohti. Erectus ilmestyi sen verran hyvässä taitekohdassa, että se meni jo suoraan streamiin, mutta levyjäkin vielä myytiin fyysisenä, ja odotustakin oli kertynyt kun debyytti oli pikkuhiljaa kerännyt nimeä. Oltiin jotenkin sopivasti kaupallisen ja indien risteyksessä, ja keikkoja riitti läpi Suomen. Itse olisin kovasti halunnut tuossa taitteessa alkaa rakentaa festarilavoja ja muita spessutuksia varten sellaista Hällä Väliä – allstars settiä, johon tietyllä tavalla mun näkökulmasta samoja arvoja erilailla toteuttavat artistit olis voinu niputtaa. Käytännössä kuudella miehellä ois katettu Teflon, Ruger, Heikki, Pyhimys, Tommishock ja kaikki maholliset ristiin vierailut. Jäin kuitenkin lopulta aika yksin sen ajatuksen kanssa, eikä dynamiikka koskaan lähteny toimimaan niin, että kaikki ois soutanu samaan suuntaan. Siitä hyvänä referaattina Rumban juttu meistä viidestä, ja jonka kansikuvasta jouduttiin jättämään turhimmat neljä tilanpuutteen vuoksi pois 😀

Julkaisut:

Perhosveitsi-Heikki & Lika-Aki – Katuvisioita
Ruger Hauer – Erectus